Teksti: Sanna Lipponen
Dokumentaariset kuvat: Helen Korpak
Teoskuvat: Jussi Tiainen

Teksti on aiemmin julkaistu Kolmas elämä – Seppo Fräntin kokoelmanäyttelyn julkaisussa. Näyttely oli esillä Taidekoti Kirpilässä 31.8.–7.12.2025.

---

“Pidämme halua ongelmana, joka täytyy ratkaista. Selvitämme mihin se kohdistuu ja keskitymme noihin asioihin ja niiden hankkimiseen sen sijaan, että pysähtyisimme pohtimaan halun luonnetta tai sen herättämiä tuntemuksia. Silti juuri etäisyys meidän ja halun kohteen välillä täyttää tyhjän tilan kaipuun sinisellä.” ¹

Kirjailija Rebecca Solnit kirjoittaa esseeteoksessaan Eksymisen kenttäopas (2020) kauniisti kaipuusta ja halusta. Hän kehottaa pysähtymään halun äärelle ja hyväksymään kaipauksen osaksi elämää. Pysähtymällä voi havaita etäisyydet ja kaukaisuudessa sinisinä siintävät vuoret, mutta jos tuota sinistä yrittää jahdata, se karkaa aina vain kauemmaksi.

Halu on kuitenkin taidekokoelman kartuttamisen lähtökohta. On haluttava nähdä erilaisia taideteoksia, jotta voi syntyä halu tiettyä teosta kohtaan. Ja kun kerää taidetta omaan kotiinsa, on haluttava paitsi omistaa teos myös elää sen kanssa. On haluttava luoda side itsensä ja teoksen välille. On haluttava katsoa, etsiä uutta ja sitoutua teoksiin yhä uudelleen. Seppo Fräntiä ja Juhani Kirpilää yhdistää tämä halu, joka on lopulta saanut heidät täyttämään kotinsa taiteella.

Solnit jatkaa kaipuusta, sen hyväksymisestä sekä etäisyyksistä, joita ei tarvitsisikaan yrittää tavoittaa:

“Voisiko ihminen katsoa välimatkan päähän yrittämättä kuroa sitä kiinni, hyväksyä kaipauksen osaksi elämää niin kuin sinisen kauneuden, jota ei voi koskaan saada omakseen? Sillä asioiden hankkiminen tai perille pääseminen ei tätä ikävää tyynnytä. Jokin siitä vain siirtyy yhä kauemmas, niin kuin vuoret lakkaavat olemasta sinisiä, kun niiden luokse saapuu, ja sininen sävyttää jo seuraavaa kaukaisuutta.”²

Taidekokoelman kartuttamisen kohdalla kaipauksen hyväksyminen on mahdotonta ja toisaalta taas vääjäämätöntä. Halu ohjaa hankkimaan teoksen ja ehkä ikävä tyyntyykin hetkeksi, kunnes etäisyyksien sininen sävyttää jo seuraavaa kaukaisuutta, seuraavaa teosta. Kokoelmaa ei synny, mikäli hyväksyy kaipuun ja pitäytyy asioiden kaukaa katsomisessa. On nimenomaan jahdattava alati jo seuraavaa sinistä.

Ilman halua ei siis ole keräilyä tai kokoelmaa. Silti Solnit on oikeassa: asioiden hankkiminen ei tyynnytä ikävää, sillä perille on lopulta mahdotonta päästä. Halu ei täyty koskaan eikä kokoelma tule juuri koskaan täysin valmiiksi. Vuoret väreilevät sinisinä aina jossakin kauempana.

Mahdollisuuksien labyrintti

Vuorten sinisyydessä on kyse siitä, että niitä katsotaan tietyn etäisyyden päästä. Asioiden havainnointiin liittyy laajemminkin olennaisesti se, mistä ja miten niitä katsotaan. Taideteosten kohdalla katsomiskokemukseen vaikuttavat monenlaiset seikat, kuten se tarkastellaanko teosta taiteilijan työhuoneella, museossa osana näyttelyä tai omassa kodissa. Myös esimerkiksi tilan valaistus, mittasuhteet ja erilaiset materiaalit vaikuttavat huomattavasti havainnointiin. Samoin katsomiseen käytetty aika.

Seppo Fränti kuvailee taideteosten kanssa elämistä etuoikeutena. Fräntin mukaan sielu lepää ja saa rauhan, kun saa katsella teoksia kotona.³ Ja kun teosten kanssa viettää aikaa vuodesta toiseen, ne saavat erilaisia merkityksiä ja ne voi nähdä erilaisten elämänvaiheiden värittäminä. Niitä voi katsoa milloin vain, eri vuorokaudenaikoina ja vuodenaikoina, eri valaistuksessa. Omistamaansa teosta voi halutessaan myös liikutella ja koskettaa. Vaihtaa sen paikkaa niin, että sen näkeekin jälleen aivan uudella tavalla. Suhde teoksiin syventyy ja muuttuu ajan myötä.

Fräntin ja Kirpilän kokoelmien teoksista valtaosa on maalauksia. Maalaus ei ole kestollinen tai aikaan sidottu teos, mutta usein katsomiskokemus muuttuu, kun teosta tarkastelee pitkään.

Taidehistorioitsija Riikka Stewen on sanallistanut Fräntin kokoelmasta kirjoittaessaan kiinnostavasti maalauksen katsomista. Hän kuvaa sitä, miten “katsojalla on vapaus katsoa kuvaa missä järjestyksessä tahansa, aloittaa etualalta, keskeltä, vasemmalta tai oikealta ja muuttaa minä hetkenä hyvänsä järjestystä, jossa tarkastelee kuvan komponentteja, palata ja vertailla niitä keskenään eri tavalla: mistä tahansa kohdasta lähtien voi milloin tahansa rakentaa kokonaan uuden ja erilaisen tarinan.”⁴

Stewen luonnehtii maalausta ajalliseksi labyrintiksi, jossa mahdollisia kulkureittejä on valtavia määriä. Suuntien ja tulkintojen runsaus pätee hyvin myös kokoelman katsomiseen:

“Samalla tavoin kuin jokainen maalaus on ajallinen labyrintti, myös kokoelma itsessään on mahdollisuuksien labyrintti: sitä voi katsoa lukemattomilla eri tavoilla ja siitä voi rakentaa äärettömän monia tarinoita ja kertomuksia.”⁵

Samaan kokoelmaan kuuluvat teokset muodostavat yhdessä oman kaleidoskooppisen kokonaisuutensa, jossa erilaisin ilmaisutavoin ja eri välinein toteutettujen teosten välille syntyy myös kiinnostavia yhteyksiä ja kontrasteja lähes loputtomasti. Yhteydet voivat olla temaattisia tai esimerkiksi tietyn sävyn toistumista eri teoksissa.

Taidekoti Kirpilässä esillä olevien teosten katsomiseen vaikuttaa olennaisesti niiden ympäristö: museoitu huoneisto huonekaluineen ja valaistuksineen sekä se, miten teokset on ripustettu tiiviisti toistensa yhteyteen. Kirpilän taideteokset muodostavat yhdessä oman kokonaisuutensa, mutta mitä sille tapahtuu, kun sen lomaan asettuvat Seppo Fräntin kokoelman teokset? Kun samassa tilassa kohtaavat kaksi kokoelmaa, kaksi kotia ja kaksi keräilijää?

Tunteita ja tuntemattomia alueita

Taidekoti Kirpilän kokoelma on laaja ja edustaa erityisesti 1900-luvun figuratiivista taidetta Suomessa. Kokoelmassa korostuvat erityisesti vahvat värit, muotokuva- ja maisemamaalaukset sekä alastonaiheet.⁶ Mukana on teoksia tunnetuilta suomalaisilta taiteilijoilta Helene Schjerfbeckistä Akseli Gallen-Kallelaan, Pekka Halosesta Magnus Enckelliin ja Hugo Simbergiin. Kokoelman laajimmat taiteilijakohtaiset kokonaisuudet ovat Åke Mattaksen, Yrjö Saarisen ja Kain Tapperin tuotantoa.⁷

Seppo Fränti lahjoitti vuonna 2017 mittavan, noin 650 teoksen kokoelman Kiasmalle. Lahjoituksen jälkeen Fränti on jatkanut keräilyä, ja Taidekoti Kirpilän Kolmas elämä -näyttelyssä nähdään teoksia sekä Kiasmaan lahjoitetusta että Fräntin omasta kokoelmasta.

Kiasmaan lahjoitetussa kokoelmassa korostuu erityisesti 2010-luvun suomalainen maalaustaide ja siihen sisältyvät laajemmat teoskokonaisuudet Olli Marttilalta, Henry Wuorila-Stenbergiltä, Jussi Gomanilta sekä Kim Somervuorelta.⁸ Fräntiä ovat aina puhutelleet erityisesti ekspressionismi, minimalismi, abstraktit maalaukset ja herkät kasvokuvat.⁹

Fränti tunsi hyvin Juhani Kirpilän ja seurasi 1970-luvulta lähtien läheltä hänen keräilyään. Taidehistorioitsija Juha-Heikki Tihisen mukaan sekä Fräntin että Kirpilän kokoelmia yhdistää niiden runsaus ja laaja-alaisuus. Yhtenä merkittävänä erona Tihinen nostaa esiin sen, missä vaiheessa taiteilijat ovat olleet urallaan, kun teokset ovat tulleet osaksi keräilijöiden kokoelmia:

“Kirpilän kokoelma on vahvemmin taidehistoriallinen, ja sen taiteilijat olivat enimmäkseen saavuttaneet paikkansa taidekaanonissa, kun heidän teoksensa päätyi Kirpilän kokoelmaan. Fräntin kokoelmassa on leimallisesti nuoria taiteilijoita, joiden teoksia hän on hankkinut jo varhaisessa vaiheessa.”¹⁰

Taiteen keräilyä laajasti tutkinut Susanna Pettersson on haastatellut keräilijöitä, museonjohtajia, galleristeja ja muita taidemaailman vaikuttajia. Heidän vastauksissaan toistuvat kuvailut voimakkaasta tunnereaktiosta, jonka teos herättää:

”Monet ovat sanoneet, että teoksen pitää tuntua. Yksi viittaa vatsanpohjaan, toinen sydämeen, kolmas saattaa puhua siitä, että ‘iho vaan nousee kananlihalle’. Asia on kuitenkin sama, oli kyse sitten yksityisestä keräilijästä tai julkisen kokoelman kartuttajasta. Teoksen pitää saada liikkeelle tunteita ja ajatuksia ja sen pitää olla hyvä. Yleensä sen tietää heti.”¹¹

Taiteen keräilyä ohjaa siis vahvasti tunne. Siinä on kyse luottamuksesta omaan intuitioon sekä avoimuudesta, uteliaisuudesta ja rohkeudesta. Oman maun tunnistamisen ja kehittymisen ohella on hyvä ymmärtää ja nähdä laajemmin, mitä taiteessa tapahtuu. Pettersson jatkaa:

”Taiteen keräilyssä kyse on paljolti juuri kyvystä nähdä. Se on taiteesta karttuneen tiedon ja kokemuksen syntetisointia. Taiteen keräily on myös intohimoa ja kykyä antautua taiteelle. Halua katsoa, nähdä ja ottaa selvää. Ja kyllä, mahdollisuutta ottaa myös riskejä ja uskaltaa astua alueille, joilla muut eivät vielä ole askeltaneet.”¹²

Fräntin kokoelman laaja-alaisuus ja sille luonteva liikehdintä esimerkiksi ekspressionismista minimalismiin kertovat keräilijän avoimuudesta ja kyvystä antautua monenlaiselle taiteelle. Se vaatii uskallusta astua tuntemattomille alueille, kulkea omaa polkuaan ja vaihtaa myös rohkeasti suuntaa, jos siltä tuntuu.

Fräntin kokoelma on moninaisuudessaan osoitus siitä, ettei hänen otteensa keräilyyn ole tiukan systemaattinen. Itse asiassa se näyttäytyy pikemminkin elämäntapana, jossa merkityksellisessä roolissa on ystävyys paitsi teosten myös taiteilijoiden kanssa. Hän tekee valintansa sydän ja tunne edellä.

Kokoelma omakuvana ja arkistona

Filosofi Jean Baudrillard on kirjoittanut erilaisten asioiden keräilystä toimintana, jonka ei ole tarkoitus loppua. Baudrillardin näkemykset keräilystä ovat vahvasti seksuaalisuuden tai kuolemattomuuden havittelun sävyttämiä, mutta hänen ajatuksensa siitä, että keräilijä kerää aina itseään, on kiinnostava. Hän kuvaa myös eräänlaista keräilyn kohteen ja keräilijän sekoittumista, jossa esine tulee osaksi kokoelmaa ja määrittyy siksi keräilijänsä kautta uudelleen. Samalla keräilijä määrittyy – tai määrittää itse itseään – kokoelmansa ja sen jokaisen esineen kautta.¹³ Tällä tavoin myös taideteokset, kokoelma ja keräilijä ovat jatkuvassa vuorovaikutuksen ja muutoksen tilassa.

Seppo Fräntin kokoelmaa on luonnehdittu muun muassa keräilijän omakuvaksi¹⁴ sekä pähkinälajitelmaksi, jossa on monenlaista samanlaisessa pussissa¹⁵. Riikka Stewenille Fräntin kokoelma näyttäytyy “tunteiden ja kokemusten ensyklopedisena arkistona, samantapaisena kuin Baabelin kirjasto argentiinalaisen kirjailija Jorge Luis Borgesin samannimisessä novellissa, jossa kirjasto sisältää, uudelleen koottuina, kaikista erillisistä kirjaimistoista rakentuvat mahdolliset tekstit”.¹⁶ Baabelin kirjasto harhauttaa ja eksyttää valtavuudellaan, mutta sen tapaan Fräntin kokoelman voi nähdä kohtaamispaikkana kaikille sen teoksille sekä niiden herättämille tunteille, tulkinnoille ja tarinoille.

Monia kokoelman teoksia katsoessa tuntuu siltä, että ne ohjaavat nimenomaan intuitiiviseen ja tunnepohjaiseen tarkasteluun. Vaikka Fräntin kokoelma on moninainen ja erilaisille tulkinnoille avoin, se on keräilijänsä näköinen. Fränti itse kokee jopa paljastuvansa ja paljastavansa itsensä kokoelmansa kautta: “Minähän näytän täysin, millainen henkilö olen, ja minkälainen henkilö on kerännyt tällaisen kokoelman.”¹⁷

Jos Fräntin kokoelmaa ajattelee omakuvana, millaisena se näyttäytyy? Millainen mielenmaisema teoksista välittyy?

Kolmas elämä -näyttelyssä esillä olevissa Fräntin kokoelman teoksissa kuvatut ympäristöt vaihtelevat paratiisimaisen vehreistä rannoista viitteellisiin tai tyhjiin tiloihin. Monissa maalauksissa on läsnä jokin hankalasti sanallistettava levottomuutta aiheuttava elementti tai vahva liikkeen tuntu.

Kalle Leinon maalauksessa Laituri (2018) maisema näyttää paikoin staattiselta ja toisaalla se on kuin vinhassa liikkeessä. Siveltimen vedot puhaltavat kuin tuuli teoksen yli. Vedot liukuvat läpi taivaan, veden ja kauempana siintävän horisontin sekä vehreän maan. Teoksen oikeassa reunassa liike yhtäkkiä lakkaa: taivas, vesi, vastaranta ja etualan korkeat puut erottuvat selkeämmin ja liikkumattomampina – aivan kuin myrsky vetäytyisi tarkkarajaisesti juuri siinä kohdassa, suoraan silmien edessä. Juuri liikevaikutelma ja sen erot teoksen sisällä tekevät rantamaisemasta epätodellisen ja maalauksesta mielenkiintoisen.

Jarkko Räsäsen teoksessa Ordered Dance (Swept Tree) (2010) on niin ikään voimakas liikkeen tuntu. Valokuva on abstrakti ja silti tulkittavissa maisemaksi, jossa vihreän ja vaalean raja muodostaa horisontin. Siinä on kutkuttavaa värinää, joka syntyy toteutustavasta: Räsänen on pilkkonut ja koonnut uudelleen kuvat omalla kuvankäsittelyohjelmallaan. Teos ja sen elementit ovat ikään kuin vanginneet ja omaksuneet tuon hajoamisen ja yhteen tulemisen liikkeen olemukseensa.

Suuressa osassa näyttelyssä nähtävistä Fräntin kokoelman teoksista on jonkinlaisia ihmishahmoja. Usein hahmot ovat tyyliteltyjä ja oleilevat tyhjissä tiloissa. Eeva Tiisalan piirroksissa hahmot leijuvat valkoisella paperilla. Kehon muodot mutkittelevat ääriviivoina, kun taas pää ja kasvot saattavat olla yksityiskohtaisemmat ja hyvin ilmeikkäät. Hahmot onnistuvat herättämään samaan aikaan sekä levottomuutta että hellyyttä.

Olli Marttilan paperipohjaisissa maalauksissa ihmishahmot ovat muodoiltaan pelkistettyjä mutta ilmeikkäitä. Ne näyttävät ikään kuin ihmettelevän ympäristöään, joka ympäröi heitä avarana.

Marttilan maalauksessa Löytää vastaus johonkin mitä ei tiedä etsivänsä (2005) tumma ihmishahmo on kuin pystyyn seisomaan noussut varjo. Maa on kapea tumma kaistale maalauksen alareunassa. Siniharmaan sävyisestä taustasta erottuu hahmon vasemmalla puolella hohtavan valkoinen, suorakulmion muotoinen alue, joka leijuu ilmassa. Teoksen niukka väripaletti tukee utuista ja salaperäistä, ehkä kaipauksen tai melankolian sävyttämää tunnelmaa. Mihin vaaleampi alue vie? Onko se portti menneeseen vai johonkin aivan uuteen, toiseen ulottuvuuteen?

Erno Pennasen suurikokoisessa maalauksessa Virvatuli (2022) valkoisiin pukeutunut, hunnutettu hahmo ottaa tehokkaasti haltuun paitsi koko kuvatilan myös maalausta ympäröivän tilan. Hahmo on hohtavan valkoisessa asussaan huomattavan kalpea, silmät ja suu tummat, ilmeettömät. Musta tausta ja punaiset hanskat tekevät tiukahkon rajauksen ohella teoksesta dramaattisen. Tapa, jolla hahmo seisoo eleettömästi paikoillaan tummaa taustaa vasten kuin näky, ilmestys tai kummitus, tekee teoksesta pysäyttävän.

Jenny Suhosen maalauksessa A Distorted Dance / Strutsi (2010) katse tarkentuu ihmishahmoon, joka koostuu keskenään erilaisista – ja erillisistäkin – osista. Hahmon ylävartalo piirtyy esiin pumpulisin siveltimenvedoin kasvot peittävinä hiuksina ja vaatteen hihoina tummaa taustaa vasten. Keskivartalon kohdalla on valkoinen alue, kämmenet ja jalat erottuvat tummina ääriviivoina. Hahmo leijuu kuvatilassa, jota jakaa yläosan tummuus sekä alaosan jäinen sininen ja appelsiininkeltainen. Värikenttien raja hahmottuu horisonttina, joka katkaisee ihmishahmon kainaloiden alta kahteen osaan. Hahmon toinen jalka on paisunut toista selvästi suuremmaksi ja vääntynyt outoon asentoon korostaen entisestään vaikutelmaa siitä, miten sekä kehon että koko maalauksen osat ovat jännitteisessä, vääntelehtivässä suhteessa toisiinsa.

Poikkeuksen monien esillä olevien teosten jonkinlaista levottomuutta herättävään tunnelmaan tarjoaa Erik Creutzigerin maalaus Allaskutsut (2022) Siinä alastomat ihmishahmot oleilevat kaikessa rauhassa vehreässä rantamaisemassa. Joku uiskentelee vedessä, toiset seisoskelevat tai istuskelevat rannan tuntumassa. Tunnelma huokuu paratiisimaista valoa, vehreyttä ja rauhaa.

Kokoelma on eräänlainen keräilijänsä omakuva, mutta Fräntin kokoelma sisältää myös muotokuvan hänestä. On osuvaa, että Jussi Gomanin maalauksen nimi Seppo katselee kaukaista tähteä Baconin huoneessa (2019) sisältää viittauksen taiteeseen ja erityisesti Fräntille merkitykselliseen taiteilijaan Francis Baconiin.

Maalauksessa on kuvattuna Fräntin punahehkuinen pää silmälaseissaan. Tila ympärillä on vaaleanpunainen ja hyvin viitteellinen. Vasemmalla on kirkkaansininen kohta, joka vetää puoleensa maalauksessa kuvatun Fräntin ja maalauksen katsojan katsetta.

Vaikka kaukaisen tähden havainnointi venyttää katsetta ja etäisyyksiä valovuosien päähän Solnitin sinisistä vuorista, palaan teoksen äärellä siihen, miten taiteen keräilyssä on kyse tunteista, halusta ja kaipauksesta sekä siitä, että kurottaa kohti kaukaisuuksia ja tuntematonta. Yhtä lailla siinä on kyse ihmisenä olemisen tutkimisesta sekä taiteen merkityksellisyyden ja mysteerien puoleen kääntymisestä.

Muisto ilman kieltä

Siinä, missä Gomanin maalauksessa katsellaan kaukaista tähteä, Olga Ravnin romaani Alaiset (2022) sijoittuu avaruuteen, valovuosien päähän Maasta. Teos koostuu avaruusaluksen työntekijöiden haastatteluista, joissa he kertovat suhteestaan aluksen huoneisiin ja niissä oleviin esineisiin.

Miehistön jäsenet ovat ihmisiä ja ihmisenkaltaisia. Haastatteluissa he kertovat salaperäisistä esineistä, jotka ovat peräisin uudelta planeetalta. Esineet surisevat, niistä kuuluu hyminää tai sähköistä hyrinää, niiden lämpötila vaihtelee, ne vaikuttavat tietoisilta tai välinpitämättömiltä, ne tuoksuvat sitrushedelmältä tai persikankiveltä, niistä tihkuu pihkamaista nestettä ja yksi niistä näyttää vaaleanpunaisella nauhalla sidotulta lahjapaketilta.

Haastatteluista välittyy se, miten esineet kiihdyttävät, hämmentävät ja lohduttavat miehistön jäseniä tavalla, joka muistuttaa kovasti taiteen kokemista:

“En saa mielestäni sitä violetin vuodan päällä olevaa esinettä. Siinä on jotain, minkä vuoksi reagoin siihen toisin kuin muihin. Onko tämä sitä, mistä kollegani ovat kertoneet? Onko tämä tunne, kiintymystä? Tiedättekö te? Onko sillä nimi? Miksi te sitä kutsutte? Onko se normaalia?”¹⁸

Taiteen tavoin esineet herättävät miehistön jäsenissä odottamattomia ja voimakkaitakin tunteita. Ne tarjoavat lohtua mutta myös haastavat olemuksellaan – aivan kuten taideteoksetkin tekevät. Ne puhuttelevat tavalla, jota on hankala sanallistaa ja joka kuitenkin tunnistetaan intuitiivisesti:

“Esineet tuntuvat tutuilta, vaikka niitä ei olisi koskaan ennen nähnyt. Kuin ne olisivat peräisin unistamme, tai kaukaisesta menneisyydestä, jota kannamme syvällä sisällämme kuin muistoa ilman kieltä.”¹⁹

Ravnin romaanissa piirtyy hienosti esiin se, miten suhde esineisiin muodostuu ja millainen niiden lumovoima on. Esineiden merkityksellisyys on sekä jaettua että hyvin henkilökohtaisena koettua:

“Työni huoneessa olevien esineiden parissa on alkanut tuntua epätodelliselta. Joskus huomaan vain tuijottaneeni niitä minuuttitolkulla tekemättä mitään. Aivan kuin nämä esineet olisivat olemassa ainoastaan siksi että ne muodollaan ja materiaalillaan herättäisivät minussa tiettyjä tunteita. Aivan kuin se olisi niiden todellinen tarkoitus.”²⁰

Yhdistän Ravnin romaanin kuvaukset esineistä taideteoksiin varmaankin siksi, että parhaimmillaan koen jotakin samankaltaista taiteen äärellä: yhteys teokseen on väkevä ja tuntuu siltä kuin teos olisi olemassa oikeastaan juuri minua varten – kuin tunnistaisin sen unistani tai muistoistani. Minua kiehtoo taiteessa se, että se on jaettua ja henkilökohtaista, tunnistettavaa ja silti salaisuus.

Ulkoiset ja sisäiset maisemat

Taideteokset ovat kiinnostavia olioita. Ne ovat elottomia esineitä ja samaan aikaan ne voivat vaikuttaa hyvin eläviltä. Ne voivat herättää meissä ajatuksia, tunteita, vaikeammin sanallistettavia affekteja ja kehollisia reaktiota. Niillä on kyky muuttaa meitä. Taidetta katsomalla avautuu teoksen lisäksi uusia näkökulmia omaan itseen sekä ympäröivään maailmaan.

Rebecca Solnitin mainitsemien sinisten vuorten lisäksi minuun vetoaa hänen ajatuksensa siitä, miten maisemat ja paikat joissa elämme, muovaavat meitä. Solnit kirjoittaa siitä, että voimakkaina koetut tunteet kiinnittyvät paikkoihin ja siten myös paikat meihin:

“Paikoista puhutaan usein kuin niillä olisi merkitystä vain hetkellisinä ympäristöinä, mutta ne voivat hallita ihmistä myös etäisyyden päästä ja jatkaa elämäänsä paikankokemuksina, ihmismielen luomuksina, jotka sisältävät paikkojen ilmapiirin ja kytkökset voimakkaisiin tunteisiin. Sisäiset paikat ovat yhtä tärkeitä kuin paikat ulkopuolellamme.”²¹

Paikat muuttuvat siis osaksi mielen sisäistä maisemaa, osaksi minuutta. Ajattelen, että samaan tapaan taideteokset, joita näemme, koemme tai joiden kanssa elämme, muovaavat meitä. Taiteen äärellä on mahdollista kokea voimakkaita tunteita, jotka jatkavat elämäänsä mukanamme muistoina ja mielenmaisemina.

Merkityksellisten paikkojen lisäksi näkemämme ja kokemamme taideteokset tekevät meistä meidät. Taideteokset tarjoavat meille lukemattomia ikkunoita, joista katsoa sisään ja ulos. Ne herättävät meissä halua ja kaipausta. Taide on mahdollisuuksien labyrintti, jossa eri suunnat kutsuvat ja yllättävät yhä uudelleen.

---

Viitteet

1. Solnit 2020, 39.
2. Ibid.
3. Keskustelu Seppo Fräntin kanssa 17.1.2025.
4. Stewen 2020, 86.
5. Ibid.
6. Ruohonen 2017, 24.
7. Palin 2017, 52.
8. Hacklin & Kivinen, 2020, 8.
9. Knuuti 2021.
10. Tihinen 2020, 49.
11. Pettersson 2017.
12. Ibid.
13. Baudrillard 1994, 12.
14. Tihinen 2020, 52.
15. Haapala 2020, 132.
16. Stewen 2020, 85.
17. Haapala 2020, 135.
18. Ravn 2022, 24.
19. Ravn 2022, 37.
20. Ibid., 36.
21. Solnit 2020, 141.

Kirjallisuus

Baudrillard, Jean: ”The System of Collecting”. Teoksessa The Cultures of Collecting. Toim. John Elsner & Roger Cardinal. Harvard University Press & Reaktion Books. 1994.

Borges, Jorge Luis: ”The Library of Babel”. Collected Fictions. Käänt. Andrew Hurley. Penguin. 1998.

Haapala, Leevi: ”Jälkilöylyissä – taidekokoelma keräilijän silmin: Leevi Haapala haastattelee Seppo Fräntiä”. Teoksessa Hullu rakkaus – Seppo Fräntin kokoelma Kiasmassa. Toim. Saara Hacklin & Kati Kivinen. Parvs. 2020.

Hacklin, Saara & Kivinen, Kati: ”Intohimoinen keräilijä kohtaa museon: Kuraattorien katse Seppo Fräntin kokoelmaan”. Teoksessa Hullu rakkaus – Seppo Fräntin kokoelma Kiasmassa. Toim. Saara Hacklin & Kati Kivinen. Parvs. 2020.

Knuuti, Samuli: ”Seppo Fränti kärsi matkalla kaapatuksi joutumisen traumasta vuosia: taide ja terapia auttoivat tasapainoon”. Mondo (apu.fi) 14.4.2021.

Palin, Tutta: ”Henkilökuvat ja maisemat keräilyn kohteena”. Teoksessa Taiteen koti – Juhani Kirpilän taidekokoelma. Toim. Johanna Ruohonen. SKS. 2017.

Pettersson, Susanna: ”Teoksen pitää tuntua – taiteen keräilyn äärellä”. Ateneum.fi 27.2.2017.

Ravn, Olga: Alaiset – 2100-luvun työpaikkaromaani. Suom. Sanna Manninen. Kosmos. 2022.

Ruohonen, Johanna: ”Kodista museoksi”. Teoksessa Taiteen koti – Juhani Kirpilän taidekokoelma. Toim. Johanna Ruohonen. SKS. 2017.

Solnit, Rebecca: Eksymisen kenttäopas. Suom. Pauliina Vanhatalo. S&S. 2020.

Stewen, Riikka: ”Aaveita, mustia neliöitä, vaahtokarkkeja, vauvamiehiä: Tunteita ja tuntuja Fräntin kokoelmassa”. Teoksessa Hullu rakkaus – Seppo Fräntin kokoelma Kiasmassa. Toim. Saara Hacklin & Kati Kivinen. Parvs. 2020.

Tihinen, Juha-Heikki: ”Muumipeikkomainen riemu ja Seppo Fräntin taidekokoelma”. Teoksessa Hullu rakkaus – Seppo Fräntin kokoelma Kiasmassa. Toim. Saara Hacklin & Kati Kivinen. Parvs. 2020.