Kittiläläinen Reidar Särestöniemi (1925–1981) oli 1970-luvulla suomalaisen taiteen huippunimi mutta myös hylkiö. Hän oli varakas ja rehvakas, yksinäinen ja herkkä, poikkeuksellinen menestyjä pohjoisen metsän keskellä. Presidentti Kekkonen sinetöi tauluhankinnoillaan Särestöniemen aseman kotimaisen porvariston ykkössuosikkina. Myös Juhani Kirpilä osti kokoelmiinsa yhden Särestöniemen. Taiteilijakollegat sen sijaan vierastivat Särestöniemeä, joka maalasi tuon ajan taideihanteeseen sopimattomalla tavalla, pukeutui ja esiintyi norminvastaisesti ja antoi ahkerasti haastatteluja naistenlehdille. Lehdistössä Särestöniemi typistettiin Lapin shamaaniksi. Shamaanius oli vastaus lehtijutuissa toistuviin kysymyksiin, joista tärkein oli: miksei Reidar Särestöniemellä ole naista rinnallaan?
Nykyajasta katsottuna tärkein kysymys on toinen: miksei Reidar Särestöniemestä ole tullut suomalaisen kuvataiteen queer-ikonia Magnus Enckellin, Tove Janssonin ja Touko Laaksosen rinnalle? Särestöniemen maalausten läpileikkaava teema 1950-luvulta 1980-luvun alkuun on miesten välinen rakkaus.
Luennoitsijana toimiva Noora Vaarala on kittiläläislähtöinen kulttuuri- ja featuretoimittaja, jonka kirja Sarviini puhkeaa lehti – Ihmeellinen Reidar Särestöniemi (Gummerus) ilmestyi maaliskuun alussa.
Reidar Särestöniemi, Maisema Leppävaaralta, 1950, öljy kankaalle
Kuva: Rauno Träskelin