Harry Tafoya on newyorkilainen kriitikko, joka kirjoittaa taiteesta ja musiikista. Hänen tekstejään on julkaistu useissa medioissa kuten NPR, Pitchfork, Frieze, Aperture ja Art In America. Tafoya kirjotti Taidekoti Kirpilälle esseen Artor Jesus Inkerön Trofee-näyttelystä.
–
Kasvoin 2000-luvulla Etelä-Kaliforniassa – eli ympäristössä, jossa ulkonäkö merkitsi paljon enemmän kuin sisältö. Aurinkoinen teennäisyys yhdistyneenä sosiaaliseen elitismiin loi pohjan vahvalle mutta pinnalliselle kulttuurille. Kohtaamisissa hymyiltiin aina kohteliaasti, olipa tilanne miellyttävä tai keskustelukumppani niin yhdentekevä, että olisi yhtä hyvin voinut leimahtaa ilmiliekkeihin (taikka ei!). Vasta vanhempana ymmärsin varttuneeni armottomassa ympäristössä, ja että varhain oppimani sosiaalisen kanssakäymisen säännöt olivat itsessään kiero tapa väistää ihmisten välisiä eroavuuksia. Tällainen käytös tuntuisi suomalaisista varmaan täysin vieraalta, hehän eivät tuhlaa aikaansa teennäisyyksiin tai turhiin puheisiin. Pidän suomalaisista taiteilijoista osittain siksi, että he luovivat jokapäiväisessä elämässään esittämällä kömpelöä teatteria ja siksi, että surrealistisella, ajoittain häiritsevällä tavalla he ilmeettömyydellään jättävät asioita kertomatta. Suomi on varsin homogeeninen maa, joten aggressiivisen suorasukainen puhe omasta outoudesta on tehokas tapa osoittaa, miten radikaalisti toisenlaisia muut ihmiset oikeastaan ovat.
Artor Jesus Inkerö on pitkänhuiskea, hyvännäköinen, ulkoisesti tasapainoinen ja silti ilmiselvä friikki. Videoteoksessaan Short Reach salivaatteisiin sonnustautunut Inkerö venyttelee, poseeraa ja viipyilee julkisissa tiloissa tekemättä mitään erityisen näyttävää tai huomiota herättävää, mutta erottuu silti kuvasta selvästi. Kruisailukulttuurin hienovaraisiin viitteisiin perustuva teos on pitkitetty koreografia, jossa Inkerön vähäeleinen tapa taivuttaa selkäänsä kaarelle, katsoa kameraan ja pullistella lihaksiaan on kuin vinksahtanut ja väärään paikkaan sijoitettu yritys houkutella katsojan huomio puoleensa – eikä välttämättä edes seksuaalisesti. Esittämällä liikkeitä ja liikeratoja harkitun banaalisti Inkerö paljastaa, kuinka hataria ja keinotekoisia kanssakäymisen tapamme todella ovat.
Inkerön Trofee-näyttely tuo Taidekoti Kirpilään outouden elementin, joka sekä leikittelee kotimuseon konventioilla että purkaa niitä. Inkerö tarkastelee kodinomaisuutta erikoislaatuisesta näkökulmasta, josta heijastuu hänen pitkäaikainen toimintansa keramiikankeräilijänä. Harrastelijamaiset ja tarpeettoman oloiset keramiikkaesineet on koristeltu kursailemattomasti nonsense-runoilla. Siinä missä tavallisissa kodin esineissä on monesti jokin hauska koristeaihe tai herttainen klisee (“Minä-sydän-äiti”), Inkerön muodottomien, horjuvien esineiden kylkeen on liitetty aggressiivisia outouksia kuten ”Stick Toilet” tai “Hole Home Dream”, joiden tarkoitus on horjuttaa tuttuuden tunnetta, puhumattakaan kodikkuuden vaikutelmasta.
Taiteilijan selfie-teokset vääristävät näyttelytilaa entisestään. Inkerö olisi hyvin voinut olla mallina Magnus Enckellin teokselle Alaston nuori mies, mutta omissa töissään hän esittää itsensä kummallisena pin-up-hahmona. Pukuhuoneessa, kylpyhuoneessa tai kuntosalinseinäpeilissä poseeraavan taiteilijan kuvat voisivat olla suoraan Grindr-deittailusovelluksesta, ja niihin on liitetty hirtehisiä, absurdeja tekstejä. Teoksessa Big Buddy Fuck Yeah Inkerö pullistelee kameralle samalla kun kuvaan karkeasti vetäistyt sanat melskaavat kuin yleisön kannatushuudot jalkapallo-ottelussa. Toisissa teoksissa Inkerö tuo selfien rinnalle valokuvia, jotka kommentoivat taiteilijan omaa turhamaisuutta; esimerkiksi Big Ass Lemon ja Big Ass Pipe ovat niin tärähtäneitä ja nasevia alapäävitsejä, ettei Inkerön hävyttömyydelle voi kuin nauraa.
Näyttelyn nimi Trophy (pokaali, voitonmerkki) löytyy muhkuraisen keramiikkaesineen yläosasta, jalustaan Inkerö on kirjoittanut yksinkertaisesti ”Debt” (velka). Esine on sinällään niin vinksahtanut, että kukaan tuskin lähtisi tavoittelemaan sitä palkintona, mutta eleenä se on huvittava sellaisille, jotka pyörittelevät silmiään perinteiselle ajatukselle voittamisesta. Inkerön näyttelyssä kodin maailma ei ole erityisen hieno tai arvokas asia, eikä sitä ole myöskään itsensä esittäminen ihannoituna seksiobjektina. Niin selfiet kuin keramiikkaesineet ovat Inkerölle väline ujuttaa nonsense-huumoria taiteeseen, joka käsittelee kehossa ja kodissa elämistä. Teostensa kautta taiteilija tarjoilee meille aidosti ainutkertaista ja ihmeellistä outoutta, joka laajentaa katsojan ymmärrystä siitä, miten toiset ihmiset elävät.
Kuva: Artor Jesus Inkerö, Short Reach (2019) Taidekoti Kirpilässä, 2023