Kansakuntaa rakentamassa –
”ikkunat auki Eurooppaan”:
1920-luku Taidekoti Kirpilän kokoelmassa
Kirpilän taidekokoelma koostuu pääosin 1900-luvun alkupuoliskon suomalaisesta taiteesta. Kokoelmasta löytyy runsaasti maalauksia sotien väliseltä ajalta, ja erityisesti 1920-luvulta.
SAAT LISÄSISÄLTÖÄ VIEMÄLLÄ HIIRESI TEKSTIKENTÄN ALLEVIIVATUN TEKSTIN PÄÄLLE – MYÖS TEOSSIVUILLA.
Juhani Kirpilä, joka nautti voimakkaista väreistä, hankki monia Marraskuun ryhmään (1917–1924) kuuluneiden taiteilijoiden teoksia.
Taidekokoelmassa on myös monia 1900-luvun alun toisen suuren taiteilijaryhmän, Septem-ryhmän (1912–1917), teoksia. Ryhmät toivat Suomeen modernistisia tyylivaikutteita Saksasta ja Ranskasta.
Molemmat ryhmät olivat moderneja ja innovatiivisia. Septem-ryhmä tuli tunnetuksi pehmeiden ja puhtaiden värien ja koristeellisen tyylin käytöstä. Marraskuun ryhmä esitteli raaemman tyylin ja tummemman paletin, johon vaikuttivat kubismi ja saksalainen ekspressionismi.
Näiden kahden ryhmän esittämät esteettiset ja tyylilliset uutuudet olivat seurausta muutoksista, jotka vaikuttivat 1910-luvun Suomen taidemaailmassa: taidekoulutuksen demokratisoituminen, poliittinen itsenäisyys ja taloudellinen tilanne.
1920-luvulla moderni klassismi alkoi hallita kaikkialla Euroopassa, ja se omaksuttiin samaan aikaan myös Suomessa. Vaikka tämä esteettinen suuntaus palasi aineellisempaan todellisuuteen ja rauhallisempaan sommitteluun, se ei kiistänyt avantgarden innovaatioita ja kokeita. Modernin klassismin suuntauksessa taiteilijoiden henkilökohtaiset näkemykset ja tunteet olivat edelleen keskeisiä, mutta he maalasivat aineellisen maailman objektiivisemmalla tavalla.
Näyttelyn tarkoituksena on esitellä valikoima Kirpilän taidekokoelman teoksia. Vaikka se antaa käsityksen 1920-luvun useista suuntauksista (sekä enemmän että vähemmän innovatiivisista), se ei yritä tarjota tyhjentävää näkemystä 1920-luvun suomalaisesta taiteesta.
Esillä on kahden sukupolven teoksia, sekä vanhemman sukupolven, joka pystyi edelleen kehittämään omaa tyyliään ja saavutuksiaan ajan mukana, että nuoremman sukupolven, joka oli vauhdittanut suomalaisen taiteen uudistumista tai opiskellut modernismin aikana. Genreistä etenkin kaupunkikuvat ja muotokuvat nousevat esille, ja ne edustavatkin hyvin taidekokoelman ominaispiirteitä.
NÄYTTELYN TYÖRYHMÄ
Kuraattori: Antonella Perna
Tekstit: Antonella Perna
Tekstien toimitus: Pia Hyttinen
Tekninen toteutus: Aki Ala-Kokko
TEOKSET
Siltasaari, näkymä Korkeasaaresta, 1922
Antti Favén
Ile de sein, 1923
Marcus Collin
Sepän tytär, 1928
Helene Schjerfbeck
Hyasinttiasetelma, 1928
Väinö Kunnas
Istuva alaston nainen, 1924
Atte Laitila
Tyttö ja kissa, 1921
Eva Törnwall-Collin
Talomaisema, 1928
Juho Salminen
Kevät, 1924
Pekka Halonen
Äiti ja lapsi, 1922
Alvar Cawén
Omakuva, 1921
Emil Leino
Läskelän tehdas, 1922
Eero Järnefelt
Tanja, 1920
Einar Ilmoni
Greta Osarassa, 1919
Karin Hildén
Kylämaisema Suursaarelta, 1925
Ilmari Aalto
TAITEILIJAT
Alvar Cawén (1886–1935)
Pekka Halonen (1865–1933)
Eero Järnefelt (1863–1937)
Emil Leino (1898–1929)
Helene Schjerfbeck
(1862–1946)
Eva Törnwall-Collin (1896–1982)
PIENI TIETOKIRJA
Marraskuun ryhmä toi yhteen taiteilijoita, jotka olivat tyyliltään monimuotoisia, mutta kiinnostuneita ekspressionismin estetiikasta. Marraskuun ryhmän perusti vuonna 1917 Tyko Sallinen, ja siihen liittyivät mm. Ilmari Aalto, Alvar Cawén, Marcus Collin, Eero Nelimarkka ja Mikko Carlstedt, joiden teoksia löytyy myös Kirpilän kokoelmasta. Ryhmä kokeili erityisesti saksalaisen ekspressionismin esteettisiä periaatteita, joita nähtiin 1910-luvun näyttelyissä sekä Suomessa että ulkomailla. Marraskuun ryhmä osallistui Kööpenhaminassa vuonna 1919 järjestettyyn suomalaisen taiteen näyttelyyn, joka oli ensimmäinen itsenäisen Suomen kansainvälinen näyttämö.
Septem-ryhmä perustettiin vuonna 1912, ja siihen kuuluivat mm. Magnus Enckell, Verner Thomé, A.W. Finch, Yrjö Ollila ja Mikko Oinonen, joiden teoksia löytyy myös Kirpilän kokoelmasta. Ryhmä sai vaikutteita etenkin Ranskasta, ja se koostui taiteilijoista, jotka olivat sitoutuneet vaikuttamaan suomalaiseen taiteeseen eurooppalaisen modernismin ja kolorismin mukaisesti. Septemin taiteilijoiden teosten tyypillisiä piirteitä olivat pehmeät sävyt ja koristeellinen lähestymistapa.
Maagisen realismin (1915–1925) määritelmä viittaa maalauksiin, joissa oli käytetty intuitiivista lähestymistapaa todellisuuden kuvaamisessa, mikä sai lopputuloksen vaikuttamaan unenomaiselta, vääristyneeltä ja pyhältä. Lisäksi väripaletti koostui luonnollisista sävyistä. Teosten hahmot näyttivät yleensä liikkumattomilta ja yksinäisiltä muuten autioissa ympäristöissä.
Italialaisia primitiivejä, eli varhaisrenessanssin taiteilijoita, arvostettiin laajalti modernismin inspiraation lähteenä. Heidän työtään ihailtiin erityisesti intuitiivisten tilaratkaisujen, yksinkertaisen sommittelun, kirkkaiden värien ja syvällisen sekä mystisen ilmaisun vuoksi. 1920-luvulla, modernin klassismin aikana, heitä pidettiin hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka modernistisen estetiikan ja klassismin olisi voinut tuoda yhteen palattaessa figuratiiviseen maalaukseen. Heillä oli tapana suodattaa todellisuus mystisen näkymän kautta.
1908 Salon d’Automnessa suomalaista taidetta esiteltiin suuressa erillisessä näyttelyssä. Näyttelyn kuraattorina toimi Magnus Enckell. Albert Edelfelt oli kuollut vuonna 1905, jolloin Enckell peri tämän roolin suomalaisen taiteen pääedustajana kansainvälisesti. Hänellä oli hyvät yhteydet taideimpressaario Sergei Djagileviin, joka teki näyttelyn mahdolliseksi. Näyttelyyn sisältyi 200 taideteosta (maalauksia, grafiikantöitä, käsitöitä) 23 taiteilijalta.
Olavi Paavolainen pohti kirjassaan Nykyaikaa etsimässä (1929) kaupungistumista, teollistumista ja viimeisimpiä kansainvälisiä taiteellisia suuntauksia osana modernisointiprosessia. Kirja perustui hänen kokemuksiinsa ja havaintoihinsa matkalla Pariisiin vuonna 1927. Paavolainen kuvasi 1920-luvun suomalaisen yhteiskunnan sisäistä jakautumista ja polarisaatiota: kansallinen / kansainvälinen, maaseutu / kaupunki, perinne / modernismi.
”Tulenkantajat” oli 1920-luvun kirjailijaryhmittymä, joka suhtautui avoimesti modernismiin ja eurooppalaiseen kulttuuriin. Ryhmän iskulause oli nimenomaan ”Ikkunat auki Eurooppaan!”. Ryhmä julkaisi myös omaa kulttuurilehteä Tulenkantajat (1924–1930 ja 1932–1939).
Suomen taideyhdistys perustettiin vuonna 1846. Sen ylläpitämä piirustuskoulu aloitti toimintansa vuonna 1848. Taideyhdistyksen tavoitteena oli edistää taidekasvatusta ja järjestää taidenäyttelyitä. Kun Ateneum rakennettiin vuonna 1887, yhdistys käytti rakennusta koulutus- ja museotoimintojensa järjestämiseen. Alussa yhdistyksellä ei ollut laajaa ulkomaisen ja vanhan taiteen kokoelmaa. Yhdistys pyysi taiteilijoita tekemään kopioita mestariteoksista Euroopan suurimmista museoista, jotta ne olisivat saavutettavissa myös Suomessa.
Tuusulanjärven taiteilijayhteisö sijaitsi Tuusulanjärven rannalla. Tuusulan Rantatie houkutteli kultakauden taiteilijoita, koska se tarjosi mahdollisuuden nauttia tyypillisistä suomalaisista maisemista, jotka olivat tärkeä inspiraationlähde näiden taiteilijoiden teoksille. Helsinkiin verrattuna se oli rauhallinen paikka työskennellä, ja samalla se oli lähellä pääkaupunkia ja sen intellektuaalista miljöötä. Kirjailija Juhani Aho ja hänen vaimonsa, kuvataiteilija Venny Soldan-Brofeldt muuttivat ensimmäisinä Tuusulaan. Myöhemmin myös Pekka Halonen, Eero Järnefelt ja Jean Sibelius asettuivat lähelle toisiaan.
Juho ja Marja Lallukka tekivät testamenttilahjoituksen, jolla määrättiin, että heidän kuoltuaan koko heidän omaisuutensa tulisi myydä ja näin saaduilla varoilla perustaa rahasto. Rahaston tavoitteena oli perustaa ja ylläpitää Lallukan taiteilijakoti. Kun tontin osto Helsingissä oli varmistettu, rakentaminen aloitettiin vuonna 1932. Ensimmäiset taiteilijat asettuivat taiteilijakotiin vuonna 1933. Koti oli tarkoitettu kuvataiteilijoille, säveltäjille ja näyttämötaiteilijoille. Tilat suunniteltiin niin, että taiteilijat voivat sekä asua että työskennellä Lallukassa. Nykyään 56 taiteilijaa asuu sen huoneistoissa.
Klassisten esteettisten periaatteiden innoittamina taiteilijoilla oli rakentava lähestymistapa. Kuitenkin modernin klassismin sommittelu ja objektien kuvaus tehtiin intuitiivisella tavalla, ja ei-niin-akateemisena. Ilmapiiri on yleensä synkkä, ja maisemat ovat autioita. Ihmisen läsnäolo on hauras, eikä hän näytä luottavaiselta tai sankarilliselta. Värivalikoima haalistui pehmeämmäksi, hillitymmäksi ja luonnollisemmaksi.
1910-luvulla taidekoulutuksen demokratisoituminen saavutettiin keventämällä pääsyvaatimuksia. Laajemman sosiaalisen taustan omanneilla taiteilijoilla oli mahdollisuus ammatillisiin opintoihin. Boheemitaiteilijoilla oli suuri rooli yleissopimusten rikkomisessa, modernististen kokeiden ja ulkomaisten käytäntöjen esittelyssä.
Vuonna 1917 saavutetulla Suomen itsenäisyydellä oli merkittävä vaikutus suomalaiseen taiteeseen. Se johti perinteisten vahvojen kulttuurisuhteiden vähenemiseen Venäjän kanssa. Muut tahot alkoivat vaikuttaa enemmän, esimerkiksi Saksa ja Ranska. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa kultakauden taiteilijoiden vaikutus kansallisen kulttuuri-identiteetin määrittelyyn hyväksyttiin laajalti. 1920-luvulla sen sijaan keskustelu taiteen roolista itsenäisen Suomen kansallisen identiteetin määrittelyssä muodostui kiivaaksi. Jotkut halusivat konservatiivisempaa ja nationalistisempaa tuotantoa, toiset taas kannattivat moderniutta ja kansainvälisyyttä.
Toinen vaikuttava asia oli taloudellinen tilanne, joka kärsi 1920-luvulla. Talouden taantuma ja kieltolaki vaikuttivat taiteilijoihin pikku hiljaa vähentämällä heidän työnsä julkista taloudellista tukea.